Viherkasvit, nuo parhaat kämppäkaverit

Täällä meidän huushollissa kevään tulon huomaa yhdestä jutusta yhtä varmasti kuin lintujen laulusta ja lumien sulamisesta – nimittäin siitä, että emännän heikkous kaikkeen vihreään kasvaa tasaista tahtia valon määrän lisääntymisen kanssa.

Tällä kertaa en ole vielä esikasvattanut enkä edes suunnitellut esikasvattavani mitään, mutta vähän kuin korvikkeeksi olen täysin hurahtanut viherkasveihin. Vielä joskus pari vuotta sitten olin sitä mieltä, että viherkasvit ovat hiukan tylsiä: eihän niitä voi syödä, eivätkä ne edes kuki. Yhtäkkiä koti ilman viherkasveja on kuitenkin alkanut näyttää silmissäni yhtä tylsältä kuin vanha talo ilman kuviotapetteja tai puutarha ilman perennoja, ja vaikkei järkisyitä enää kaivatakaan, luettelen mielessäni myös hyödyllisiä faktoja: huonekasvithan esimerkiksi puhdistavat ilmaa.

Parasta viherkasveissa on, että ne ovat eläviä osoituksia luonnosta. Maalla luonto on toki lähellä muutenkin, mutta viherkasvit ruukuissaan muistuttavat vielä käsinkosketeltavammin, että maailmassa on muitakin olentoja kuin me ihmiset. On hauskaa, kun voi antaa kodistaan turvapaikan jollekin kasviparalle, joka ei halua mitään muuta kuin olla olemassa.

Huonekasveista tulee jos ei nyt ihan perheenjäseniä niin tuttuja kämppiksiä, joiden kanssa eletään rauhassa rinnakkain toisen parhaista puolista nauttien. Niiden kellastuneista lehdistä huolestuu kuin sairaasta ystävästä, niiden uusista versoista ilahtuu kuin tuttavien perheenlisäyksestä. Kasviharrastus on myös ekologinen tapa sisustaa. Ei tarvitse raahata kaupasta kotiin trendien mukana vaihtuvaa krääsää, kun täyttää kodin kasveilla.

Viherkasviharrastuskin voi käydä aika kalliiksi, jos ostaa kaiken valmiina. En kuitenkaan ole ehtinyt kovin paljon syytää ropojani kasvimyymälöihin, koska aika pian päätin, että ihan niin kuin puutarhankin puolella, pääreitti uusille kasveille olkoon meillä monistamalla tuttavien kasveista. Tässä on vain se huono puoli, että minun on mahdotonta heittää pois hyviä, eläviä kasvinosia, joten purkkiin päätyvät sellaisetkin oksanpätkät, joita en niin kamalasti ole toivonut.

Joskus ennen olin harvoille viherkasveilleni lievästi ärtynyt, kun ne veivät kaiken tilan ja uskalsivat riiputtaa lehtiään, vaikka olin puolihuolimattomasti edes silloin tällöin roiskaissut niille vettä. Nyt olen innoissani, kun näen peikonlehden työntävän uutta versoa tai pelakuitteni selvinneen talvesta mallikkaasti. Sitä paitsi tilaongelman voi ratkaista esimerkiksi sillä, että ripustaa kasvit amppeleihin.

Tyytyväisenä näen jo itseni mummovuosina: koti täynnä vihreää ja minä rupattelemassa kasveilleni. Viherkasvihulluus, täältä tullaan!

Lue lisää

2 comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Share