Annoin itselleni luvan laiskotella koko päivän – ja päädyin raijaamaan risuja

Kun tulee puheeksi, että teen töitä kotona, kanssaihmisten reaktio on hämmentävän usein sama: Miten itsekurisi riittää keskittyä töihin, kun kukaan ei ole vahtimassa?

Ongelma on usein päinvastainen. Dead linet pitävät huolta itsekurista, ja aika usein taukojen pitäminen unohtuu, kun työllä on joko liian kiire tulla valmiiksi tai se on liian mielenkiintoista. Tai sitten ajautuu sellaiseen jääräpäiseen tilaan, että patistaa itseään tekemään töitä vielä hiukan eteenpäin, ennen kuin on lupa nousta koneelta, vaikka useimmiten pieni tauko tai vaikka kävelylenkki kesken päivän auttaisi aikaansaamista paljon enemmän kun pelkkä tahdonvoma.

Olen juuri saanut päätökseen kiireisen työrupeaman, jonka aikana se kuuluisa tahdonvoimakin alkoi jo repeillä. Kun jokainen päivä oli säntäilyä paikasta toiseen ja juttujen kirjoittamista melkein automaattiasetuksilla, olisi tehnyt mieli löydä hanskat tiskiin edes vähäksi aikaa ja antautua vaikka lukemaan hyvää romaania.

Kun työsuma sitten lopulta helpotti, mitä tein? Otinko vapaapäivän hyvällä omallatunnolla ja palkitsin itseni pitämällä itsestäni huolta? En, vaan lamaannuin. En osannut tarttua yhteenkään työasiaan, mutta samaan aikaan en keksinyt mitään, mitä olisin tahtonut tehdä huvikseni. Yritin löytää nopeita rentoutumiskeinoja, jotta olisin taas pian työkunnossa. Syytin itseäni laiskuriksi.

Yrittäjän palkka ei juokse, jos tulosta ei synny. Niinpä ei ole helppoa antaa itselleen vapaapäiviä edes silloin, kun itse jo ymmärtää, että runosuoni tyrehtyy kohta kokonaan, jos ei muista kohdella itseään ihmisenä eikä koneena. Varsinkin, kun mielessä ovat nekin kaudet, kun töitä on ollut liian vähän ja stressi vielä kovempi mutta päinvastaisesta syystä.

Työni on huippumukavaa ja annan sen siksi sekoittua myös vapaa-ajalle. Eivät hyvät juttuideat synny vain virka-aikana työpöydän ääressä, vaan useimmiten juuri silloin, kun pitäisi olla nukuttamassa lapsia, kuopsuttamassa puutarhaa tai elämässä muuta elämää. Jos silloin alkaisi nillittää kellokortista, voisi aika monia luova idea unohtua. Mutta toisaalta pitäisi muistaa, että myös kivat asiat voivat uuvuttaa. Vaikka työni on minulle unelmien täyttymys, unelmaakaan ei jaksa takoa ilman lepoa.

Mitä sitten tein? Laahustelin huoneesta toiseen ja yritin saada itseäni kasaan. Lopulta löysin itseni keittiön sohvalta parkumasta suoraa huutoa, että edes lomailu onnistu, kun ei kiinnosta tehdä mitään. Siihen aviomieheni osuvasti ilmoitti, että ei tuo ole mitään lomailua, kun et ole työkykyinen. Määräsin siis itseni päiväksi sairaslomalle, luin vaakatasossa kirjoja, tuijottelin seinää ja menin lopulta kevätauringon houkuttelemana ulos raijaamaan risuja. Istuskelin kaadetun mäntypöllin päällä ja katselin, miten mahla tippui viereisestä koivusta alas maahan. Kärpäset olivat heränneet koloistaan aurinkoon surisemaan, ja pitkästä aikaa oli tarpeeksi lämmin olla ulkona ilman pipoa. Seuraavana päivänä tuntui jo paljon paremmalta.

Suosittelen tätä jokaiselle tietotyön tekijälle: Kun mistään ei tule mitään, etsi mekaanista hommaa, jossa ei tarvitse ajatella mitään mutta joka sen sijaan panee hien ja alitajunnan virtaamaan. Tunnin päästä olet paitsi tehnyt päivän kuntosalitreenin, myös päässyt hiukan lähemmäksi omaa itseäsi.

Lue lisää

2 comments

  1. Luova joutilaisuus saa usein inspiraation viriämään. Risusavotta on oivaa päänhoitoa. Kevätmielellä! Tuija

    1. Joo, oli ihanaa tarkkailla siinä samalla heräilevää kevättä ja tuntea, miten lämmin tuuli puhalsi ympärillä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Share