Eroon mustasta möröstä eli lupaus, jonka tein itselleni

Ennen luulin, että meitä ihmisiä on kahta lajia. Toiset eivät paljon välitä vastoinkäymisistä, vaikka kulkisivat jalat sääriä myöten sohjossa. Ainakaan he eivät menetä etukäteen yöuniaan vain siksi, että jotain saattaa mennä pieleen. Heille elämä ei ole tunteiden vuoristorataa, vaan he ovat aina rauhallisia ja uskovat tulevaisuuteen.

Toiset taas ovat meitä, jotka murehdimme aivan liikaa. Kannoillamme kulkee aina musta mörkö, joka vain odottaa suojuksen putoamista sen verran, että voi kurkistaa sisään ja alkaa ampua nuoliaan. Mörkö suurentelee töissä sattuneen mokan kohtuuttomaksi, saa sinut pohtimaan, tuleeko lapsistasi epävakaita kusipäitä vain siksi, että saatoit aamulla hiukan korottaa ääntäsi (vaikkakin ihan syystä) ja on jatkuvasti peloissaan, että rahat loppuvat ja luovuus ehtyy.

Mutta nyt kerron teille salaisuuden. Ihminen voi itse päättää, kumpaan ryhmään kuuluu. Sen sijaan että ajattelisit, että minä nyt vain satun olemaan tällainen melankolisuuteen ja itsesääliin taipuvainen tyyppi, voit yksinkertaisesti päättää uskoa, että kaikki meneekin hyvin. Näin ainakin minulle kävi. Mitta tuli täyteen ja päätin siirtyä mörköryhmästä möröttömään. Tai ainakin alkaa antaa mörölle hiukan vähemmän huomiota.

Muistan vielä tarkkaan, milloin niin kävi. Olin autossa matkalla Helsingistä kotiin juttukeikalta, jolla oli tapahtunut jotain erityistä. Ei toki mitään sellaista, mikä olisi helppoa selittää tai mikä olisi näkynyt päällepäin. Olin vain tavannut ihmisen, jonka empatia, sinnikkyys ja usko tulevaisuuteen oli tehnyt minuun vaikutuksen.

Freelance-toimittajan elämässä on hyviä ja huonoja puolia, ja jos hommassa aikoo menestyä, pitää ennen kaikkia oppia tulemaan toimeen niiden huonojen kanssa. Pitää esimerkiksi oppia ottamaan vastaan kieltävä vastaus toisensa perään sekä sietämään taloudellista epävarmuutta. Pitää voida elää sen kanssa, että työt voivat loppua milloin tahansa ilman eri ilmoitusta. Hyviä puolia on toki sitten niitäkin jopa niin paljon, etten ainakaan tällä hetkellä voisi kuvitella vaihtavani ammattia, mutta en käsittele niitä nyt.

Freeurani alussa elin näiden ammatin varjopuolten kanssa siten, että surffasin kuuliaisesti aallonharjalta aallonhuipulle myös emotionaalisesti samaa tahtia sen mukaan, mitä elämässä tapahtui. Kun meni lujaa, töitä riitti ja saavutin itselleni tärkeäksi kokemiani asioita, olin onnellinen. Kun oli hiljaisempi kausi ja keikkojen saamiseksi joutui tekemään enemmän töitä, olin ahdistunut. Määritin omaa arvoani sen mukaan, miten täynnä sähköpostini viestilaatikko oli ja paljonko puhelin soi. Jos sain kehuja hyvin tehdystä työstä, uskoin olevani hyvä. Jos kehuja ei tullut, huolestuin ja luulin olevani huono.

Tuona iltapäivänä matkalla Helsingistä kotiin kuitenkin lupasin itselleni, etten enää jatka surffielämääni. Halusin pohjata hyvinvointini johonkin muuhun kuin ulkoa päin tulevaan arvostukseen.

Niinpä siitä lähtien olen yrittänyt ajatella, että tuo kannoillani kulkeva mörkö, joka yrittää luoda jäisen henkäyksensä minuun päin aina kun näköpiirissä on jotain potentiaalisesti pelottavaa tai huolestuttavaa, onkin vain hukassa oleva ja vähän kieroon kasvanut rassukka. Ei mitään sen kummempaa. Sellainen Haisulin näköinen surkea otus, joka ei oikeastaan halua mitään pahaa, se vain tekee niin kuin on oppinut aina tekemään.

Joten nykyään, kun huomaan mörön lähestyvän, sanon sille höpö höpö. Kehotan sitä keksimään jotain muuta tekemistä ja antamaan minun keskittyä omaan puuhaani, koska tekeminen on se, joka saa hommat vastoinkäymistenkin keskellä skulaamaan.

On vielä toinenkin salaisuus. Nimittäin se, että meillä jokaisella on oma mörkönsä. Jotkut onnistuvat pääsemään siitä eroon paremmin, toiset huonommin. Jotkut taas hankkiutuvat alinomaa tilanteisiin, jossa mörkö pääsee esiin, ja se jos mikä on rohkeaa. Toiset elävät mukavuusalueella ja tekevät vain sitä, minkä kokevat turvalliseksi, eikä siinäkään ole mitään vikaa. Mutta tärkeintä on, ettei mörön surkeita juttuja oteta aivan tosissaan. Sanotaan sille vain höpö höpö.

Lue lisää aiheesta:

Miksi luoville reissuille tunkevat aina mukaan pelko ja itsekritiikki

Älä anna pelon estää sinua tekemästä asioita

Menestyksestä, rohkeudesta ja oman tien etsimisestä

Lue lisää

2 comments

  1. Itse olen aina ollut murehtija, mutta nykyisin ihan tietoisesti pyrkinyt siitä osasta pois. En tiedä onko ikä tuonut taidon vai olenko onnistunut muuten tässä, mutta enää en vietä öitäni murehtien….ainkaan niin usein, kuin ennen..:)

    1. Hienoa, että olet onnistunut! Kyllä omalla päätöksellä on merkitystä, vaikkei se muutos nyt tietysti ihan nappia painamalla tule 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Share