Kodinlaittaja, mihin on kiire?

Jos minun pitäisi valita elämäntyylilleni hieno nimilappu, olisi se varmaankin slow living. Meillä kun mikään ei valmistu nopeasti, vaan suunnitelmia haudotaan vuositolkulla, ja toteuttamisenkin aikana saattavat vuodenajat pyörähtää ympäri kerran tai joskus jopa toisenkin. Ja kuulkaas, se on ihan hyvä näin!

Tämä ei varsinaisesti johdu tietoisesta päätöksestä, vaan meidän luontaisesta tyylistämme sekä olosuhteista. Kaiken teettäminen valmiiksi nopeasti tuntuisi tylsältä, ja toisaalta esimerkiksi lapset ja työ rajoittavat omaa kodinlaittoharrastusta. Olen myös vahvasti sitä mieltä, etten ikinä osaisi tehdä harkittuja päätöksiä, jos ei olisi aikaa makustella vaihtoehtoja matkan varrella. Maku ja mieli muuttuvat jatkuvasti, tai paremmin sanottuna (toivon niin): jalostuvat. Iloa on myös itse tekemisessä eikä vain lopputuloksessa, joten keskeneräisyys on meillä enemmän tai vähemmän pysyvä olotila.

Joskus tämä kyllä stressaa. Joskus haaveilen, että joku tulisi tekemään kaiken valmiiksi nopeasti ja päästäisi minut tuskistani kaikkien haaveiden ja päätösten välimaastossa. Joskus into tehdä itse tuntuu myös pelkästään jääräpäiseltä pakkomielteeltä.

Oma osansa soppaan tulee siitäkin, että meistä kumpikaan ei halua rykäistä hommia valmiiksi nopeasti keskittämällä kaiken energiamme tiettynä ajanjaksona vaikka remontointiin. Meistä ei kerta kaikkiaan ole siihen, että käyttäisimme kaiken vapaan valveillaoloajan nikkarointiin töiden lisäksi. Haluamme myös nauttia elämästä ja antaa aikaa lapsillekin emmekä ole valmiita luopumaan sosiaalisesta elämästä täysin, vaikka ainainen työleiri kotona sitä kieltämättä vähän häiritseekin. Meistä on paljon mukavampaa omistaa yksi viikonloppu remontille, lähteä seuraavana viikonloppuna ystävien luokse kylään ja edistää väliin jäävinä iltoina pihajuttuja. Kaikki on vähän kesken yhtä aikaa, mutta toisaalta kaikki myös etenee.

Tänä kesänä koin pienen valaistumisen, kun yhtenä iltana tajusin oikeasti tunteen tasolla, että puutarhani ja kotini keskeneräisyys on ihan samantekevä juttu. En tarkoita, että olisin luovuttanut, mutta yhtäkkiä tarve saada valmista tuntui haihtuvan ilmaan pörriäisten suristessa, lintujen livertäessä ja tuulen puhaltaessa kevyesti oksistossa. Tuli tunne, että olen paratiisissa jo nyt. Tekemättömät työt näyttivät yhtäkkiä katoavan ja oma ponnisteluni alkoi näyttää naurettavalta. Kaikki on niin älyttömän hyvin ja saan onnekseni asua niin ihanassa paikassa, että kaikki edistykset ovat nykytilanteeseen nähden vain bonusta. Miksen siis lakkaisi stressaamasta ja nauttisi kodistani sellaisena, kuin se jo on?

Ps. Eikö ole kaunista, kun jättää nurmikon ajamatta ja antaa apiloiden kasvaa? Pörriäisten juhlat!

Lue lisää

5 comments

  1. Juurikin näin! Yksi ilta laitoin ystävälleni kuvan hyvin villiintyneestä vanhasta puutarhastamme, johon ystäväni vastasi, että ”vanhat puutarhat on ihania villiintyneinä ja hyönteiset tykkää.” Ja eihän se puutarha ikuisesti ole ”kesken” nyt vain koska lapset ovat pieniä ja työmaata on sisällä niin paljon 😊

    1. Me ihailtiin just tänään sammakkoa, joka yritti piileskellä pitkäksi venähtäneen ruohon seassa sekä paria sisiliskoa samassa ruohopuskassa. Liian jämptisti hoidetussa pihassa ei olisi tällaisiakaan iloja 🙂

  2. Kuulostaapa tutulta! Voin varsin hyvin samaistua tekstiisi. Lapset pieniä, työ vie aikaa ja koti pihoineen on varmaan loputon, mutta ihana projekti. Hitaasti etenee meilläkin, mutta etenee kuitenkin. Maku todellakin jalostuu tässä hiljalleen ja monet suunnitelmat matkanvarrella muuttuneet paremmaksi. Onneksi siis ei edes ole ollut mahdollisuutta kertarykäisyyn! Meillä on vielä kaikki isoimmat remontit tekemättä. Täälläkin kukkii puutarhassa nurmi komeasti. Melkein kuin niitty. Raaskikohan ruohonleikkuria esiin kaivaakkaan 😀 Ehkä jätän jonkun läntin öttiäisten iloksi.

    1. Mun mies aina sanoo, että on pääasia, kunhan liike on etenevä. Ei siis väliä, mikä valmistuu ja milloin valmistuu, kunhan jotain saadaan aina joskus eteenpäin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Share