Kuka järsi pihan perennat & muita kesän kuulumisia

Nyt kun kesä näyttää pikkuhiljaa lipuvan syksyä kohti, on aika hiukan muistella mennyttä kesää. Olen tänä kesänä hautautunut omaan maalaiskuplaani kuin ihmiset joskus 1800-luvulla ennen netin tai sosiaalisen median keksimistä. Sen sijaan, että olisin hapuillut aamulla ensimmäiseksi käteeni kännykän, josta maailman tuhoa huutavat klikkiotsikot vyöryvät päälle ennen kuin ehtii kunnolla herätäkään, olen usein mennyt herättyäni ulos. Käynyt tarkistamassa kukkapenkit ja kuuntelemassa lintujen laulut. Tarkkailut säätilaa ja seurannut pilvien liikettä. Haistellut, onko päivästä tulossa lämmin vai onko ilmassa sadetta. Minulle sopisi ihan hyvin sellainen tahti, että tärkeimmät uutiset kuulisi kerran viikossa ja yhteyttä pidettäisiin kirjeillä. En enää oikein keksi mitään syytä, miksi ennen tuntui niin tärkeältä lukea sähköpostit sillä sekunnilla kuin ne saapuivat.

Kukkapenkit ovat heinäkuun kuivuudesta huolimatta antaneet parastaan. Äidin tuomat pionit kukkivat kolmantena kesänään ensimmäistä kertaa ja saivat minut valtavine, vauvan pään kokoisine kukkineen rakastumaan. Mirrinmintut melkein villiintyivät viime kesän vaisun alun jälkeen ja puskivat uutta kukkaa koko kesän. Kimalaiset surrasivat kukkien yllä juuri niin kuin asian aikoinaan penkkejä suunnitellessani tarkoitinkin. Täällä meillä ei onneksi näy (vielä?) minkäänlaista merkkiä pölyttäjien ahdingosta. Kaunopunahatuissa ja pallerolaukoissa on käynyt niin kova tungos että on kuin katselisi suosittua ravintolaa kiireisimpään lounasaikaan.

Kasvimaa sai tänä kesänä laajennuksen, kun mustan muovin alla muutaman vuoden ajan ollut puoli otettiin esiin. Rikkaruohot juurineen olivat lähestulkoon kaikki kuolleet, niin kuin tarkoitus olikin, ja muovin alla muhineen maan päälle levitettiin kompostoitunutta lantaa penkeiksi. Päätimme hiukan flirttailla no dig- menetelmän kanssa, jossa maata ei käännetä vaan lannoittavaa uutta multaa tai muuta orgaanista ainesta levitetään joka vuosi edellisen päälle. Menetelmä on vielä meille aika vieras, mutta ainakin perunat, sipulit ja härkäpavut ovat näyttäneet viihtyvän uudella puolella hyvin. Kurpitsa ja avomaankurkku sen sijaan tuntuivat kaipaavan kuohkeampaa maata, eikä lisälannoituskaan niitä piristänyt.

Kasvimaalla on koettu tänä kesänä dramaattisiakin hetkiä, kun muuta puutarhaa jo pitkään vaivanneet peurat löysivät kasvimaan aidan läpi tiensä viljelystemme äärelle. Asia oli aika huvittavakin, sillä olin vasta juuri edellisenä päivänä siirtänyt kasvimaan aidan suojiin pari perennaa, joita peurat erityisesti vainosivat (ritarinkannukset ja syysleimut). Niin kova oli peuroilla näiden kahden kasvin himo, että jo seuraavana yönä juuri nämä kyseiset perennat oli kaluttu aivan puhtaiksi. Aitaa on sittemmin paranneltu, mutta pihalla moneen otteeseen nähdyt kolme peuranvasaa taitavat olla niin uteliaita ja rohkeita, etteivät niitä paljon aidat pidättele.

Peurojen tuhot tai muut puutarhan vastoinkäymiset tuntuvat onneksi aika pieniltä takaiskuilta. Olen vihdoin oppimassa asennetta, jossa teen puutarhatöitä huvin vuoksi, ei siksi että on pakko. Välillä on kulunut viikkoja, etten ole jaksanut tehdä pihalla yhtään mitään enkä ole silti tuntenut asiasta syyllisyyttä. Sitten oikea vire on taas syttynyt kuin itsestään ja olen innolla käynyt väärässä paikassa kasvavien voikukkien ja muiden rikkojen kimppuun.

Onneksi täällä maalla pystyy hiukan eristäytymään nykymaailman menosta. Kun keskittyy harventamaan porkkanoita tai kylvämään retiisejä, on parhaimmillaan tilassa, jossa aika ja paikka katoavat. On vain mullan tuoksu, sormissa pyörivät siemenet ja mustaa kynsien alla. Sellaisina hetkinä ei ole olemassa uutisia, pitäisi-listoja tai epävarmuutta tulevasta. On vain maa ja minä ja pelkkä tekemisen nautinto.

Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Share