Maalainen käy vähän hitaammalla

Kävin pari viikkoa sitten työmatkalla Helsingissä. Osasin kyllä vielä seistä metron rappusissa oikealla enkä vahingossa kutsunut pääkaupunkia Hesaksi, niin kuin maalaiset kuulemma tekevät. Silti huomasin olevani vähän väärässä paikassa. En innostunut alennusmyynneistä, ja lounasravintolassa naapuripöydästä kuuluneet jutut tuntuivat ärsyttäviltä. Tuli sellainen olo, etten kuulu joukkoon.

Kun kaksitoista vuotta sitten muutin ensimmäistä kertaa Helsinkiin uuteen kesätyöhön, josta olin ehkä enemmän innoissani kuin vasikka kesälaitumelle siirtymisestä, tein kaikkeni, jotta olisin sopeutunut. Nautin olostani ja viihdyin hyvin, kuuluin porukkaan.

Nyt, kun kotini on kuuden vuoden ajan sijainnut keskellä ei-mitään ja arkipäivän vilkkain tapahtuma saattaa olla puusta toiseen hyppivän oravan näkeminen, tilanne on vähän muuttunut. En enää osaa hermostua kaupunkimatkoilla, jos myöhästyn lähibussista, kun seuraava tulee kymmenen minuutin päästä. Ennen vanhaan olin todellakin yksi niitä ihmisiä, jotka vetivät herneen nenään jokaisesta myöhästyneestä lähijunasta saatikka ihmisistä, jotka seisoivat niissä hemmetin liukuportaissa vasemmalla!

Ei minusta mikään zen-munkki ole täällä maallakaan toki tullut. Olosuhteet kuitenkin muovaavat ihmistä kaltaisekseen. Kun ympärillä on yksinkertaista, jää ajatuksille enemmän tilaa. Välillä olen tosi helpottunut, että paikkakunnalla on niin vähän ostosmahdollisuuksia. Kun ei tarvitse valita miljoonasta vaihtoehdosta, jää energiaa muuhunkin. Ja kun tekeminen pitää keksiä itse, voi herätellä kaikenlaisia sisällään piilossa olevia ideoita. Luovuushan vaatii joutilasta aikaa, se tiedetään tutkimuksistakin.

Eilisen lumimyrskyn aikaan päätimme suosiolla pysyä kotona, koska emme olisi kuitenkaan päässeet poiskaan (muuta kuin ehkä suksilla). Kävimme ulkona ihailemassa lumihankia ja kolaamassa pihalle kulkureittejä. Ulkoilun jälkeen nautittiin uunissa hautunutta kasvis-linssipataa, ja illalla katsottiin lasten kanssa elokuvaa.

Juuri tällaisia hetkiä varten halusin muuttaa maalle. En tietenkään siksi, että saisin olla eristyksissä lumivallien takana vaan jotta osaisin rauhoittua ja nauttia pienistä asioista. Haudutella hidasta ruokaa, ottaa ilon irti lumihangista ja olla vaan. Iloita siitä, että on tullut oltua kaukaa viisas ja hankittua jääkaappiin sen verran syötävää, ettei ole mikään pakko lähteä joka päivä auki olevaan ruokakauppaan.

Meistä monen on vaikea rauhoittua ja nauttia hetkestä. Minä olen ehdottomasti yksi niitä ihmisiä, ja aikaisemmin olin vielä enemmän. Lumihanget, pihalla jylhinä seisovat vanhat kuuset ja taivaalla liihottavat korpit tekevät kuitenkin kaikki yhdessä kanssani töitä sen eteen, että jatkossa olisin vähemmän levoton. Jotain pientä olemme jo saaneet aikaan.

Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Share