Muutin maalle ja sain burn outin – kiire ja stressi seuraavat perässäsi minne vain

Kun muutimme maalle, yksi tavoitteistani oli lisätä elämään rauhaa ja riippumattomuutta. Maalla kun voi unohtaa murheet ja heittäytyä elämään rennosti aikatauluista vapaana, eikös vain? Sen kun keskittyy porkkanamaan harventamiseen ja makoilee loppuajan riippumatossa ilman huolen häivää!

Tosiasia on, että huolet ja kiire kyllä seuraavat mukana minne vain, oli sitten ympäristö miten seesteinen tahansa. Pelkkä maallemuutto ei vielä riitä tekemään elämästä rauhallista, jos ihmisen itsensä sisällä nakuttaa koko ajan sekuntikello, joka kirittää suorittamaan yhä enemmän ja yhä paremmin.

Minulle kävi lopulta niin, että tuo sisäinen kirittäjäni sai minut ohjaamaan tämän alukseni täyttä vauhtia karille. Eli suomeksi sanottuna sain täydellisen burn outin. Siitä törmäyksestä olen tässä nyt yrittänyt viime kuukaudet toipua sairaslomalla.

Maallemuuttajan mielessä siintää usein kuva idyllisestä elämästä, jossa remontit, pihatyömaat ja puutarhaprojektit valmistuvat kuin itsestään. Tiedättehän ne kiiltäväsivuisten aikakauslehtien jutut onnellisista perheistä, jotka esittelevät ylpeinä aikaansaannoksiaan ilman, että jutussa mainitaan, miten perhe meinasi kaiken remonttiväsymyksen keskellä hajota palasiksi. Tai jos mainitaan, vaikeudet ovat vain menneisyydessä selätetty vastoinkäyminen. Minä tiedän, koska olen itse mukana kirjoittamassa noita juttuja.

Tiedän myös, etteivät kiiltokuvareportaasit tai somessa jaetut idyllihetket ole totuus kenenkään elämästä. Silti näitä kuvia katsellessa saattaa mieleen hiipiä epävarmuus. Miksi minä en jaksa enkä pysty, vaikka näyttää siltä, että kaikki muut jaksavat?

Omaan loppuunpalamiseeni oli toki paljon muita ja tärkeämpiäkin syitä kuin kodin remontointi ja maalla asuminen, mutta romahduksesta toipuessani olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota myös niihin epäterveisiin ajatusmalleihin, joita minulla on tästä kodinrakennusprojektista ollut. Miksi siitä, minkä piti alun perin olla voimaannuttavaa ja tervehdyttävää omin käsin puuhastelua, tulikin uuvuttavaa ja stressaavaa puurtamista? Onko pakko haluta iso kasvimaa, kesäkanoja, uusi pihasauna ja Pinterest-ihanteiden mukainen kesäkeittiö vai voisiko joskus olla tyytyväinen siihen mitä on? Tai miten tämän kaiken haluamisen ja suunnittelun keskellä voisi ohjata energiansa niin, että nauttisi asioiden tekemisestä jo tekemisvaiheessa eikä näkisi asioita vain to do -listana, joka on aina liian pitkä?

En halua väittää, että kodin laitto ja puutarhassa puuhastelu olisivat itsessään mitenkään pahoja asioita. Rakastan edelleen puutarhaani ja kotiani ja uskon taas jossain vaiheessa nauttivani niiden hoitamisesta. Myös asioiden suunnittelu ja innostavista projekteista haaveilu ovat aika lailla parasta ajanvietettä varsinkin nyt kevättalvella, kun koko kesä on vielä edessä ja kaikki on ajatustasolla mahdollista.

Pitäisi kuitenkin oppia luopumaan suunnitelmista sitä mukaa kun ne alkavat käydä raskaiksi eikä tuntea luovuttamisesta huonommuutta. Olisi hyvä keskellä tekemistä tunnistaa, milloin alkaa olla aika levätä. Ja lisäksi pitäisi ymmärtää, että maalla asuminen on tosiaankin aika työteliäs elämäntapa. Voisi iloita pienistäkin valmiiksi saaduista jutuista sen sijaan, että työn valmistuessa alkaa pakonomaisesti haalia jo uutta tehtävää. Olisi syytä ihan rauhassa myöntää, ettei kaikkea osaa tai jaksa tehdä itse, ja se on ihan ok.

Opettelen nyt uutta elämää, jossa mikään ei ole ”pakko” eikä milloinkaan ole liian myöhäistä. Katselen pihalle vanhat suunnitelmat mielessäni, mutta totean, että ensi kesänä en todennäköisesti jaksa. Höylään entisistä remonttisuunnitelmista työläimmät vaiheet pois ja pohdin, miten asiat voisi tehdä helpommin. Opettelen sietämään sitä ajatusta, että joku muu tekee samat asiat omassa kodissaan paljon nopeammin ja paremmin kuin minä. Yritän hyväksyä, että vaikka joku toinen kasvattaisi puutarhassaan puolen vuoden sadon koko perheelle ja hoitaisi siinä sivussa vielä lammaslaumaa ja täydellisesti sisustettua kotia, minä en ole se ihminen. Minä tarvitsen tekemisen vastapainoksi paljon myös lepoa. Käytännössä siitä seuraa sotkuinen koti, keskeneräisiä työmaita ja puolivilli puutarha, mutta se on minun elämääni ja minulle tarpeeksi hyvä juuri näin.

Vaikka mikään ei ole vielä ennallaan eikä varmasti tule pitkään aikaan (jos koskaan) olemaankaan, haluan uskoa, että synkimmät vaiheet burn outin kanssa on jo selätetty. Tunnelin päässä näkyvä valo onkin saanut minut pikkuhiljaa kiinnostumaan taas myös tästä blogista ja suunnittelemaan, mitä kaikkea voisin tänne jatkossa kirjoitella. Saattaa toki olla niin, että yliarvioin tässäkin voimani. Ehkä en jaksakaan kirjoittaa yhtään mitään, ja jos niin käy, se on ihan ok.

Lue lisää

13 comments

  1. Hei! Blogisi on tosi mielenkiintoinen. Valitettavasti teksti on niin pientä fonttia, etten jaksa sitä lukea. Ulkoasu on kaunis ja rauhallinen, mutta kerron tuosta fonttiasiasta vain, jotta tiedät. Meitä varmaan on muitakin, joille pienen tekstin lukeminen tuottaa vaikeuksia.

    1. Kiitos kommentistasi, täytyypä jossain vaiheessa tutkia, mistä fonttia saisi isonnettua. Se on tullut valmiin teeman mukana, joten en ole aiemmin tullut miettineeksi asiaa.

    2. Hei! Tekstiä pystyy selaimen näytöllä itse suurentamaan painamalla pohjaan Ctrl-näppäimen ja samaan aikaan painelemalla + -näppäintä tarpeeksi monta kertaa. Palaamaan pääsee painelemalla Ctrl ja – -näppäintä.

  2. Hyvä kirjoitus! Todella viisaita sanoja ja jotenkin lohdullisia. Minä olen kokenut burnoutin jo ihan täällä kerrostalossa vuokralaisena asuessa, ja vaikka haaveilenkin omakotitalosta ja vähän kauempana kaupungista asumisesta sekä muutamasta kanasta, niin olen jo lähtökohtaisesti torpannut ajatukset ainakin remonttikohteen ostamisesta, isosta talosta ja isosta kasvimaasta.

    Tiedän, ettei minusta ole remontoijaksi, ison talon siivoajaksi ja ylläpitäjäksi, saati ison kasvimaan hoitajaksi. Haaveilen pienestä mökkimäisestä kodista, jossa olisi vähän neliöitä, eikä juuri rempattavaa, pienestä pihasta ja muutaman viljelylaatikon keittiöpuutarhasta, sekä muutamasta kanasta hyvin valmistelluissa, helppohoitoiseksi rakennetuissa tiloissa. Ei mitään työleiriä, tiedän ettei minulla ole voimia sellaiseen.

    PS. Edelliselle kommentoijalle: liian pienifonttista nettisivua voi zoomata näppäimistön control ja (+) -nappuloilla. Vastaavasti liian isofonttista saa pienemmäksi naputtamalla ctrl ja (-). Minulla on tosi monien sivujen kanssa se ongelma, että teksti on liian pientä luettavaksi tai kuvat liian suuria mahtuakseen läppärini näytölle kerralla, joten ctrl+ ja ctrl- ovat ahkerassa käytössä.

    1. Pienessä mittakaavassa saisi ehkä ne puuhastelun hyödyt ilman suorituspaineita 🙂
      Kiitos tuosta zoomausvinkistä!

  3. Rehellistä ja kaunista tekstiä. Jokainen meistä ansaitsee suoritusvapaan elämän. Itse opettelin suunnittelemaan ja suunnittelen haaveeni niin tyhjiksi, etten lopulta enää kaipaa koko asiaa. Joskus joku haave toteutuu, kuten se pergola jonka rakennustarpeet raahattiin mukana läpi kolmen tai neljän muuton. Sitten se rakennettiin ja totesin, että elämä ei muuttunut sen enempää ranskalaiseksi maalaiselämäksi kuin oli ennenkään. Haaveet ja unelmat on korvien välissä ja saavat suurimmalta osin siellä pysyäkin, aina on hyvä hetki istua kädet sylissä ja katsella horisonttia.

    1. Aivan totta tuo, että elämä ei muutu pergolasta ranskalaiseksi maalaiselämäksi. Ja mitä se sellainen edes tarkoittaisi? Tuskin ranskalaisetkaan ovat vapaita stressistä 🙂 Päässämme vain luomme kaikenlaisia mielikuvia.

  4. Tutulta kuulostaa… Rehellistä kirjoitustasi oli ilo lukea. Kuvat ovat inspiroivat.

    Ison palan haukattuaan on muistettava pureskella rauhassa eikä innostua kaikesta sata lasissa. Vuosikymmenten taival vanhan kiinteistön vaalijana on opettanut itsestäni paljon ja omien rajojen tunnistaminen on tullut tutuksi. Viime kesä taisi olla ensimmäinen, kun rankan kevään jälkeen osasimme olla vaan ja nauttia jo kaikesta, mikä iloa tuottaa edelleen. Keskeneräisyys on kasvattavaa.

    Taaskin näyttää olevan kotikesä tuloillaan eikä siihen taaskaan kannata ladata liian suuria odotuksia. Jos jonkun kauan listalla olleen puuhan saa aikaiseksi niin hyvä niin, mutta jos se jää parempaan ajankohtaan niin silloin olkoon niin.

    Tässä ja nyt on juuri riittävän hyvä. Saunaillan terveisin Tuija

    1. Ihanaa että olet osannut nauttia vain olemisesta 🙂 Innostuminen on kaksiteräinen miekka, koska se on myös ihana tunne. Mulla kestikin aika pitkään tajuta, että myös innostavista ja kivoista asioista voi kuormittua.

  5. Vertailun välttäminen ja omien voimavarojen (ja voimavarojen lisääjien) tunnistaminen on kyllä tärkeää. Itse tunnistan, että projektit lisäävät voimavarjojani, mutta niitä pitää olla sopiva määrä. Itselleni on noin 3 projektia/kesä normitilanteessa hyvä määrä ja eläimissä noin 10 eläintä 🙂

    1. Niinpä, olemme kaikki erilaisia ja se mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle. Itsestäni tuntuu tällä hetkellä, että yhden kissan hoitokin on välillä vähän työlästä, mutta toisessa elämäntilanteessa voisi olla toisin. Tekemisen asennekin varmaan vaikuttaa. Meillä on ollut viime vuosina hirveästi sellaista ”pakollista” tehtävää, josta kaikki ei ole niin kamalasti inspiroinut, mutta jos saisi tehdä enemmän jotain hauskoja ja itsevalintaisia juttuja, tilanne voisi olla toinen.

      1. Sepä! Itsekään en inspiroidu rutiineista, joten tarvitsen projekteja vastapainoksi ja jos taas rutiineja kertyy kovasti, niin pyrin vaihtamaan niiden järjestystä jolloin ne eivät tunnu aivan samoilta:)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Share