Omasta pihasta pölyttäjien keidas

Maailmalta kantautuu huolestuttavia uutisia pölyttäjien määrän vähenemisestä. Joku todellisuudesta vieraantunut pintaliitäjä saattaa olla iloinen, ettei Bemarin tuulilasi enää täplity kuolleista hyönteisenraadoista, mutta jokainen, joka on yhtään tekemisissä kasvien kasvatuksen kanssa tietää, että tämä on huolestuttava asia. Mitäs sitten syödään, kun omenapuun kukat jäävät surkeina odottamaan kukinnoissa pöristeleviä vierailijoita? Ei auta, vaikka kuinka tekisivät itseään koreaksi tai leyhäyttelisivät ilmoille sulotuoksujaan. Eikä kyse ole vain omenista.

Omia suosikkejani pihan pörräiäisistä ovat kimalaiset. Mikään ei ole suloisempaa kuin kimalainen, joka on kömpinyt yöunille kukkaan. (Paitsi oma lapsi, joka sekin unissaan tuhisevana on aika suloinen, mutta ei sotketa sitä nyt tähän.) Kimalainen on pullea, pörröinen, kiltti ja hyödyllinen eli kaikilla tavoilla tuhat kertaa kivempi kuin vaikkapa marsu, joita sentään pidetään lemmikkeinä. On muillakin pörräävillä ötököillä toki arvonsa. Mehiläiset tekevät hunajaa, ampiaisetkin kipaisevat aika ajoin kukissa ja perhoset ne vasta kauniita ovatkin lepattaessaan pihalla kukasta kukkaan. 

Paitsi kimalaisia, rakastan myös kukkia. Aluksi tänne muuttaessamme jaksoin stressata kukkapenkkejä suunnitellessani esimerkiksi kukkien väreistä (tiedättehän: ei liikaa keltaista, eikä ainakaan keltaista ja violettia vierekkäin), mutta nyt sellainen on alkanut menettää merkitystään. Entistä tärkeämmäksi on käynyt se, kelpaako kukka pölyttäjille. Vähän rumempikin törröttäjä pääsee jatkoon, jos sen kimpussa häärää sankka joukko kiinnostunutta hyönteiskansaa. Otetaan esimerkiksi sinipallo-ohdake. Kukka ei oikein osu minun kauneudentajuuni, mutta kasvakoon kukkapenkissä, kun kerran sille riittää liehittelijöitä. Minä voin sitten katsella johonkin toiseen suuntaan.

Jotkut kukat ovat varsinaisia pölyttäjämagneetteja. Punahattu kerää kimalaisia enemmän kuin paikalle meinaa mahtua, ja harmaamalvikkipuskastakin kuuluu jatkuva pörinä. Kuistin vieressä kasvaa minttu, jonka kukat eivät ole kovin kummoisen näköiset mutta joka on selvästikin pölyttäjien suosiossa. Keltainen maksaruoho, joka on omaan makuuni vähän tylsännäköinen kasvi, keräsi alkukesästä perhosia enemmän kuin ilmaisten ämpärien jako jonottajia.

Vaikka hyönteisillä menisi maailmalla huonosti, voin onneksi tehdä oman pienen panokseni ja tarjota pölyttäjille kissanpäivät omalla pihallani. Kukkapenkkejä valmistuu lisää pikkuhiljaa, ja niiden lisäksi suunnittelemme pihan laidalle ketoa, johon aiomme kylvää suomalaisia niittykukkia. Jokainen mettä tuottava kukka on pieni voitto pikkuisille ystävillemme, ja saammehan itsekin siinä silmänruokaa. Samalla edistämme lajien monimuotoisuutta, kun tarjoamme niittykukille tilaa kasvaa, vaikka monin paikoin niitä uhkaa muun muassa lupiinin leviäminen.

Maailma muuttuu, ja samalla elinolosuhteet käyvät joillekin lajeille hankaliksi. Mutta eikö olisikin aika huikeaa, jos me ihmiset, jotka olemme syypäitä hyönteisten luontaisten elinympäristöjen katoamiseen, kääntäisimme kehityksen ja alkaisimme jokainen mahdollisuuksiemme mukaan kasvattaa kasveja, joista pölyttäjät tykkäävät? Kaupunkiympäristössäkin kimalaisella olisi kunnon pidot, kun se voisi ensin hotkia alkupalat siirtolapuutarhapalstoilla ja puistoissa ja lentää sitten parvekkeelta toiselle maistelemaan urbaanien puutarhureiden kukkien mettä.

Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Share