Sienestämisessä tärkeintä ei ole saalis

Olen sienestäjänä aloittelija. Tunnistan herkkutatin, kantarellin ja suppilovahveron, mutta varsinkin viimeksi mainittujen löytäminen metsästä tuntuu hankalalta. Tummanruskeat lakit pilkistelevät niin ujoina sammalen seasta, että kävelen ohi, vaikka kyttäisin maata silmä tarkkana.

Olen kuitenkin viime aikoina alkanut ajatella, että pitäisi alkaa syödä enemmän sieniä. Kiinnostus sieniin johtuu lihankorvikkeista, joita kannan kaupasta kotiin muovisissa pakkauksissa. Miksi ostan kallista prosessoitua proteiinia, kun lapset eivät kumminkaan tykkää ruuistani ja sienet olisivat sitä paitsi ilmaisia.

Vaikka omia makuhermojani sienet kutkuttavat, ymmärrän sientenvihaajia ihan hyvin. Sienet tuntuvat ruuassa helposti limaisilta, ja kun niitä tarkastelee lähemmin, niiden rakenne ällöttää. Pillejä lakkinsa alla piilotteleva tatti näyttää lähinnä madonsyömältä pesusieneltä, ja komeana ryppäänä kasvavista vahveroista tulee mieleen sairaus, joka yrittää valloittaa koko maailman. Sienet ovat outoja, koska ne eivät ole kasveja eivätkä eläimiä vaan jotain siltä väliltä.

Sienet kuitenkin maistuvat hyvältä. Suosikkini on kantarelleista tehty sienipiiras, johon tulee lisäksi vähintään sipulia ja joskus jotain vihreää kasvimaaltakin. Toinen suosikki on muhennos, johon tulee sienten ja sipulin lisäksi runsaasti lehtikaalia pienenä silppuna. Sienet antavat siihen makua, mutta eivät hallitse koko ruokaa. Sopii aloittelijoille!

Olen sienteni suhteen nirso. Mikä tahansa itiöpesäke ei pääse koriini, koska uudet ja vieraat sienet tuntuvat epäilyttäviltä. Kerran löysin valtavan esiintymän melko varmasti koivunkantosieniä, joka on kuulemma herkullinen ruokasieni. Lakkipäät jäivät kuitenkin metsään, koska luonnossa tavatut yksilöt näyttävät aina vähän erilaisilta kuin sienikirjan kuvissa. Toisella kertaa poimin ison kasan punikkitatteja ja valmistin ne ateriaksi. Kävi ilmi, että punikkitatit aiheuttavat helposti vatsavaivoja, minkä huomasinkin sitten nopeasti kantapään kautta. Ei jatkoon!

Parasta sienestämisessä ei kuitenkaan ole sato vaan sienten etsiminen. Metsässä käveleminen saa uuden jännittävän vivahteen, kun kaikki huomio on maanpinnan tasolla ja jokainen sammalen keskellä törröttävä tatti saa pulssin hypähtämään. Ja kantarellien löytäminen se vasta jännittävää on. Ensin luulet näkeväsi pelkkiä maahan pudonneita lehtiä, mutta pian silmään osuu ensimmäinen keltainen sieni. Sen jälkeen sieniä näkyy yhtäkkiä kaikkialla.

Sienestäminen onkin taito, joka hankitaan vuosien harjoittelulla. Silmän pitää oppia näkemän muutakin kuin myrkylliset tai muuten syötäväksi kelpaamattomat sienet, joita tuntuu aina olevan kaikkein eniten. Hauskaa niidenkin bongaaminen kuitenkin on. Poikani ilahtuu aina eniten punaisista kärpässienistä, jotka hän sitten käy survomassa saappaillaan lyttyyn. Sienestämistä on monenlaista, eikä syötävä saalis ole hommassa ollenkaan se tärkein juttu.

Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Share