Minun tarinani

Yläaste- ja lukiovuosina asuessani tällä pienellä maalaispaikkakunnalla elämän suunta oli ihan selvä. Suunnitelmissa oli muutto pois tuppukylästä niin pian kuin mahdollista. Monta vuotta elinkin eri kaupungeissa tyytyväisenä, mutta pikkuhiljaa maaseutu alkoi kutsua tyttöään takaisin.

Ensimmäisenä muistan ajatelleeni maallemuuttoa Helsingissä silloisella työpaikallani. Työyhteisö oli mukava, ja sain tehdä monia mielenkiintoisia hommia. Koko ajan minua kuitenkin vaivasi tunne, etten ollut ihan oikeassa paikassa. Haaveilin, että saisin itse päättää töideni määrästä ja sisällöstä, enkä koskaan täysin sopeutunut avokonttorin hälinään ja jokapäiväiseen kahdeksan tunnin istumiseen. Selkäkivut ja unettomuus vaivasivat, joten kaipasin elämääni muutosta. Kerran sitten tein lehtijuttua maallemuutosta, ja taustatyötä tehdessäni ajauduin sivustolle, joka tarjosi testiä: ”Sinustako maallemuuttaja”. Ajatus maallemuutosta tuntui kutkuttavalta, mutta lykkäsin sen tuonnemmaksi mutisten perään: Ehkä sitten joskus myöhemmin…

Toinen tärkeä hetki sijoittuu Buenos Airesin kaduille Argentiinaan. Olin viettänyt mieheni kanssa välivuotta Etelä-Amerikassa, ja aloimme olla jo aika kyllästyneitä matkusteluun. Huikeat nähtävyydet olivat käden ulottuvilla, mutta olimme nähneet niitä jo niin paljon, että travellerielämä ei enää sykähdyttänyt toivotulla tavalla. Kumpaakin vaivasi jo tarve asettua ainakin hetkeksi aikaa. Ja onneksi olimmet kumpikin tulleet samaan lopputulokseen: kaipasimme tulevalta kodiltamme vähän useampaa huonetta kuin edellisessä pikkukaksiossa. Kaupunkikodissa oli aina harmittanut, ettei ollut pihamaata, jossa voisi puuhastella ja hoitaa puutarhaa. Olisi myös mukavaa, jos kodissa voisi asua lähellä luonnon rauhaa, koska kaupungista emme olleet kaivanneet poissaolomme aikana juuri mitään mutta luontoa sen sijaan sitäkin enemmän.

Alun perin kriteerinä oli asettua jonnekin noin tunnin matkan päähän Helsingistä, jotta muutto ei olisi kohtuuttomasti vaikeuttanut työkuvioita. Mutta sitten kohtalo puuttui peliin, ja vanhempani ilmoittivat, että suvussamme ollut ja heidän väliaikaisena kotinaan toiminut vanha puutalo tyhjenisi kohta ja olisi vailla uusia asukkaita. Joten mitäpä periaatteista ja suunnitelmista, lopulta tuntui pelkästään hyvältä palata takaisin lapsuuden maisemiin.

Vaikka nykyisestä asuinpaikastamme on kohtuullinen matka Etelä-Suomen kaupunkeihin, asumme kuitenkin siinä mielessä syrjässä, että lähimpään naapuriin on matkaa kolme kilometriä. Lisäksi meille kulkeva pieni hiekkatie on aavojen peltoaukeiden ja tuiskuavan lumen vuoksi joskus niin tukossa, että autolla ei millään pääse läpi. Meillä käyvät vieraat ovatkin järjestäen sitä mieltä, että asuinpaikassamme on jotain erityistä. Pihapiiri sijaitsee metsän reunassa pellon laidalla, joten luonto on jokapäiväisesti läsnä. Hassumpi ei ole vuonna 1922 rakennettu suloinen talommekaan. Tekemistä siinä kuitenkin vielä riittää, joten maallemuutossa on toteutunut muiden tavoitteiden joukossa myös se, että olisi muutakin tekemistä kuin pyöritellä peukaloitaan.

Luumupuun oksa, sininen taivas. www.menolippumaalle.fi

Muuttaessamme maalle vuonna 2012 annoimme itsellemme kaksi vuotta aikaa sopeutua, jonka jälkeen olisi hyväksyttävää palata maitojunalla kotiin. Vuosia on jo vierinyt, mutta maitojunasta tai paluusta ei puhu enää kukaan. Ehkä vielä joskus asumme jossain muualla, mutta tämänhetkinen koti on nyt täällä, ja unelmasta on tullut totta.